Kevät on aina ollut puolisoni lempivuodenaika. Silloin on suunniteltu alkavan kevään, kesän ja syksyn reissuja. Olivat ne sitten sukelluksia, patikointia, veneilyä tai muuta aktiivista liikkumista.
Eräretkillä olimme käyneet tapaamisestamme lähtien. Viimeinen eräretkemme oli syyskuussa – 11. Silloin vielä en huomannut, että mitään erikoista olisi tapahtumassa. Ainoa oli, että hän kompastui ja kaatui reppu selässään paluumatkallamme – mutta sellaistahan voi tapahtua kelle vaan kulkijalle…
Vuonna – 13 menimme uimahalliin talvella, miten lie sen keksimmekään. Silloin näytti siltä, ettei kaikki ollut ihan ok. Uiminen oli jollainlailla räpiköimistä, mikä oli varsin outoa, kun kyseessä oli CMAS sukeltaja ja ikänsä uimista ja sukeltamista harrastanut. Muistan, että muuan kanssauimari kyseli onko kaikki hyvin…
Viimeinen vapaan veden sukellushetkemme taisi olla kesällä – 14. Silloin ei tuntunut uimalasit pysyvän paikoillaan, eikä sen tyhjentäminen vedestä oikein onnistunut ja hengittäminenkin snorkkelilla oli vaikeaa. Jostain syystä halusin pysytellä siinä lähellä ja matalassa vedessä.
Purjevene on ollut ”perheenjäsen” kauemmin, kuin minä eli hän on hankkinut sen ennen kuin minä tulin kuvioihin… Viimeisen kerran veneemme sai vettä allensa vuonna 2017. Silloin jo puolison käynti oli hitaan puoleista keppiin nojaten.
Entä nyt? Kun kaikki entinen on viety? Kun ei enää keksi uutta harrastusta? Kun ei kroppa toimi, kuten ennen? Tuleeko masennus – joko hänelle tai molemmille?